Siirry pääsisältöön

Naurujen maa

 

Sain Naurujen maan luettua eilen. Lainasin sen kirjastosta jo ennen joulua, mutta jotenkin sen lukeminen ei vain houkuttanut. Tiibetin tyttärien jälkeen kaipasin kuitenkin jotain ihan erilaista luettavaa, ja löysin kirjakoristani tämän. Jo kahden ensimmäisen sivun jälkeen tiesin, että pitäisin kirjasta. Olin oikeassa.
Kaikki hahmot olivat uusia ja tuntemattomia, mutta heti kun niihin oli tutustunut, jäi ihmettelemään, kuinka oli saattanut tulla toimeen ilman niitä. Ne olivat kuin palapelin viimeisiä palasia, niitä, jotka sopivat kuvan keskelle. (s. 19)
Pidin Carrollin tavasta kirjoittaa. Siitä miten hän käyttää kieltä ja luo tunnelmaa. Kirjat, joissa "kikkaillaan" kielikuvilla ja näppärillä (omituisilla...) sanoilla ja sanavalinnoilla, ärsyttävät minua. Toisaalta liian pelkistettyä tekstiä taas on tylsä lukea. Carroll oli löytänyt minulle sopivan keskitien. Hän kuvailee, mutta tilanteeseen sopivasti, siten että tapahtumat pysyvät keskiössä. Erityisesti silmiin pistivät kuvaukset valosta. (Valitettavasti en löytänyt kohtia enää. Ensi kerralla tarralappuja lukunurkkaan saataville.)

Pidin myös siitä, miten Carroll ei liiaksi selittele. Henkilöiden historiasta, motiiveista ja tapahtumien seurauksista ei kerrota kaikkea. Kertomuksen kannalta oleelliset asiat kyllä selviävät kirjasta aikanaan, mutta paljon jää avoimeksikin. Joitain tällainen kerronnan tapa saattaisi ärsyttää, mutta minusta se vain lisää lukemisen nautintoa.

Kirjan tunnelma oli kiehtova, hieman tumma jos ei aivan synkkä. Tämä tunnelma ja tietysti kirjan aihekin, toivat minulle vahvasti mieleen rakastamani Cornelia Funken Mustesydän-trilogian. Eivät kirjat varsinaisesti samanlaisia ole, mutta tunnelmassa on jotain samaa. Lajityypiltään Naurujen maa edustaa maagista realismia. Tapahtumat tapahtuvat tässä maailmassa tämän maailman lainalaisuuksien mukaan - mutteivät kuitenkaan ihan. Mustesydän-trilogia puolestaan sijoittuu enemmän fantasiakirjallisuuden puolelle.

Mistä kirja sitten kertoi? Tähän kysymykseen on vaikea vastata siten, ettei paljasta kirjan koko ideaa, ja sitähän en halua tehdä. Kokeillaanpa näin: Työhönsä leipääntynyt Englannin kirjallisuuden opettaja päättää pitää välivuoden, ja kirjoittaa elämänkerran lapsuutensa lempikirjailijasta Marshall Francesta, johon suhtautuu jopa hieman pakkomielteisesti. Mukaan lyöttäytyy miehen sattumalta tapaama, aavistuksen neuroottinen, ja Marshalliin samoin suhtautuva nainen (ensikohtaaminen sattuu antikvariaatissa erään Marshallin teoksen parissa, tietenkin). Elämänkertaa kirjoittaakseen he päätyvät Galenin* pikkukaupunkiin, jossa Marshall asui ennen kuolemaansa. Pikkukaupungin rauhallisen arjen takana piilee kuitenkin jotain muutakin, ja valmisteilla oleva elämänkerta osoittautuu luultua tärkeämmäksi.

Kirja sai minut myös pohtimaan. Eräs käsitellyistä teemoista oli ihmisen olemus. Mikä on ihminen? Missä määrin ihmisellä on vapaus ja mahdollisuus valita, millainen hänen elämänsä on? Onko ihminen luotu vai syntynyt?

* Osasiko Carroll ruotsia? Kaupungin nimi ainakin olisi mitä osuvin sanaleikki: galen: hullu, mieletön

Carroll, Jonathan: Naurujen maa (The Land of Laughs, 1980)
Suomentanut: Laura Lahdensuu
279s.
Loki-Kirjat 2005
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sokea piste

Sain tämän luettua aamulla. Harkitsin kirjan jättämistä kesken muutamaankin kertaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, miten tämä päättyy. Kirja käsittelee ohjelmoijanero Samuel Heiskasen murhan selvittämistä. Nyt tiedän, mutta kirja jätti ristiriitaisen olon. Pidän psykologisista trillereistä, mutta ilmeisesti minun käsitykseni tuon termin määrittelystä on jotenkin erilainen? En sitten tiedä johtuiko omasta mielentilastani vai mistä, mutta trillerin koukuttavuuteen ja jännittävyyteen en päässyt kiinni, kuten en oikein koko kirjaan. Henkilöt jäivät minulle etäisiksi. En erityisemmin pitänyt kenestäkään, mutten myöskään inhonnut. Psykologisuuskin jäi vähän haileaksi. Ihmisen mielellä leikitellään, mutta sekään ei tunnu pääsevän alkua pidemmälle ja toisaalta taas yhtäkkiä ollaankin jo sukellettu hyvinkin syvälle ilman sen kummempia selityksiä. Arvoituksellisesta kerronnasta kyllä pidän (esim. Maarit Verrosen tyyliin), mutta tästä jäi vain ärsyttävä olo. Osasin kyllä mielestä
Lähetä kommentti
Lue lisää

Linnunradan ääret

Tämän kirjan luin Scifi-haasteen Hugo-voittaja kategoriaan. Pakko tunnustaa, etten ollut koskaan mistään Hugo-palkinnosta kuullutkaan ennen tätä haastetta. Tämä kirja voitti palkinnon 1993. Palkinnon arvostukseni ei valitettavasti tämän kirjan myötä kovin korkeaksi kohonnut... Kirjan tapahtumat tapahtuvat kaukaisen tulevaisuuden Linnunradalla. Linnunrata on jakautunut muutamaan vyöhykkeeseen, joista jokainen elää eritasoisessa teknologisessa vaiheessa. Kirjan maailma oli niin monimutkainen ja toisaalta palasittain kuvattu, etten oikein osaa antaa siitä tässä lyhyesti kuvaa, aivan varma en edes ole, ymmärsinkö kaikkea oikein... Tarina on avaruuden mittakaavaan sijoitettu "pelastetaan maailma" (tai siis avaruus)-pläjäys. Kaksi sisarusta on "haaksirikkoutunut" teknologisesti keskiaikaiselle planeetalle ja tutustuu susimaiseen, laumoittain elävään rotuun. Toisaalla taas tietoverkkojen (ja vähän muunkin) kautta leviävä Vitsaus pyrkii hallitsemaan kaikkea ja kaikkia.
4 kommenttia
Lue lisää

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu

 Olen harkinnut Valtaistuinpelin aloittamista kauan. Jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi. Ennen joulua sarjan ensimmäinen osa sattui käteeni kirjaston palautushyllystä. Alkuun olin oikeastaan vähän pettynyt kirjaan. Tapahtumien ja henkilöiden määrä tuntui liialta. Hiljalleen kuitenkin pääsin tarinan mukaan ja nyt loppuun päästyäni voin todeta että pidin. En hullaantunut, mutta pidin. Niin paljon kuitenkin, että eiköhän se seuraavakin ole luettava. Ja mahdollisesti myös sitä seuraava...
2 kommenttia
Lue lisää