Lukunen

Heinäkuu alkaa lähestyä loppuaan, ja hiljalleen huomaan ajatuksissani jo alkavani siirtyä muutaman viikon päästä käynnistyvään kouluvuoteen. Mielessä pyörii jo yhtä ja toista, mitä vuoden aikana tahtoisin tehdä ja toteuttaa. Yhtenä suurena pohdinnan aiheena ovat olleet kirjat. Pyrin lukemaan oppilaille ääneen lähes päivittäin, mutta sopivien kirjojen valinta on joskus työn ja tuskan takana. Tahtoisin toisaalta tutustuttaa oppilaita lastenkirjallisuuden klassikoihin, toisaalta uudempiin tulokkaisiin. Viime keväänä luimme Katto-Kassista, Loikkeliinia sekä Maukkaa ja Väykkää. Ensi syksyksi minulla on varattuna Fedja-setä, kissa ja koira, mutta lisäksi olisi kiva löytää jotain itsellenikin ihan uutta. Tässä esittelen kaksi kirjaa, jotka "koeluin" itsekseni :) Ensimmäinen on Säde Loposen Hippajaisen jäljillä. Mukaansa tempaavassa tarinassa koulupoika Pyry pääsee kutistettuna lintujen Pelastuspalvelun mukaan etsimään perheestään eksynyttä hippajaisen poikasta. Kirjan lintujen

Kävin hetki sitten viemässä roskat. Lehtienkeräyslaatikossa odotti todellinen yllätys: Ensimmäisenä näistä silmääni osui Pride and Prejudice, jota minulla ei vielä ole. Kun sukelsin nappaamaan sitä (laatikko oli lähes tyhjä), huomasin seuraavan kirjan. Ja seuraavan. Ja seuraavan. Nämä pelastin. Lisääkin olisi ollut, mutta kovakantisista kirjoista kannet oli irrotettu. En viitsinyt edes kurkkia, mitä ne olisivat olleet, ettei tullut paha mieli. Miksi ihmeessä kukaan heittää lähes uuden veroisia kirjoja roskiin?! Ymmärrän kyllä, jos ei niitä halua enää hyllyssään pitää, mutta roskiin? Täällä päin ainakin kirjastokin ottaisi hyväkuntoisia kirjoja ihan mielellään vastaan, jos ei halua itse nähdä vaivaa niiden kauppaamiseksi. Onneksi satuin paikalle oikeaan aikaan...

Kuten edellisessä postissa kerroinkin, kesäkuu kului pääasiassa matkaillessa. Lukusaldo jäi tästä syystä harmillisen vähäiseksi...Matkalle mukaan otin kaksi pokkaria: Anttilan parin euron korista poimitun Cookin Äkkikuoleman ja Kirjaston poistohyllyn ilmaiset-osiosta  löytyneen Hazel Holtin Superfluous Deathin. Cook, Robin: Äkkikuolema Ensimmäinen osoittautui taas pettymykseksi. Ehkä nyt on vain aika tunnustaa, että Cookin uudemmat kirjat eivät vaan iske muhun. Harmi. Kirjassa nuori lääketieteen opiskelija alkaa selvittää isoäitinsä Intian sairaalassa sattunutta murhaa. Tarinaan mahtuu salaliittoja, juonittelua ja kidnappaus. Intian kurjuutta ja eriarvoisuutta alleviivataan useasti. Tarinan henkilöillä on monenlaisia ongelmia henkilökohtaisessa elämässään (mm. lapsettomuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä), ja näitä käsitellään äärettömän sterotyyppisesti. Jos olisin lukenut tätä Suomessa muiden mahdollisten luettavien ympäröimänä, olisi kirja varmaankin jäänyt kesken. Nyt luin s

Norsuja Chiang Maissa Matkallelähtöpostaus jäi kaikessa pakkaustohinassa kirjoittamatta, mutta kirjoitetaan nyt sitten edes paluupostaus. Kesäkuun blogihiljaisuuden syynä on ollut 3 viikon Thaimaan matka, jolta palasimme tällä viikolla. Matka oli hyvä ja avartava, reissasimme pääasiassa Pohjois-Thaimaassa. Hiljalleen päivittelen tässä blogiakin taas ajan tasalle (ja yritän kurkkia teidän muiden blogit "menetetyltä ajalta"), kun asetutaan taas arkeen. Heinäkuun lopulla meillä on edessä myös muutto, mutta eiköhän sitä jossain välissä ehdi kirjoittelemaankin. Lukemaan ehtii ainakin :)

En edes yritä kuvata tämän kirjan juonta. En ole ihan varma, oliko sitä edes. Luultavasti. Tärkeintä kirjassa oli kuitenkin tunnelma. 1980-luvulla Buenos Airesin pienessä muodistamossa tehdään vanhasta uutta. Ompelukoneet surisevat, päärmettä neulataan sointuvilla nuppineuloilla, aurinko lämmittää. Mariana Nalo elää nuoren naisen elämää, pohtii ja rakastaa, samoin häihinsä valmistautuva Analia Moran. Kirja on kokoelma hetkiä ja kohtaamisia, joissa kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Luulisin. Kirja oli kaunis ja kiinnostava paitsi tekstin sisällön, myös sen ulkoasun puolesta. Harmittaa, että palautin kirjan ennen kuin tulin ajatelleeksi jonkin sivun kuvaamista. Tekstissä on hyödynnetty eri kokoista tekstiä, tekstiä on aseteltu tavallisuudesta poikkeavasti yms. jotta toivottu tunnelma tai tilanne on saatu välitettyä. Tässä onnistuttiin mielestäni loistavasti. Tällaisia kohtia oli juuri sopivasti, ei häiritsevästi liikaa. Niin. Tämä nyt taisi olla tällainen arvio, joka ei lopu

Jee, scifi-haaste etenee taas yhdellä kirjalla! Sijoitin tämän tylsästi kategoriaan Aikuisten science fiction. Kirjan idea on kutkuttavan jännä: evoluutio ei ehkä aina taphdukaan hitaasti, vaan hypäyksittäin. Ja nyt, kirjassa, eletään taas hetkeä, jolloin tällainen hypäys (tai valtava loikka) ihmisen kehityksessä on tapahtumassa. Seurataan uuden ihmislajin syntyä, ihmiskunnan reaktioita ja siinä sivussa tietysti jonkinlaista ihmissuhdedraamakin. Kiehtovaa! Itse tarina sitten valitettavasti ei olekaan kovin kiehtova. Tai ehkä minä vain ole hankala ja vaativa lukija. Mutta oikeasti harmittaa, että näin hyvä idea on pilattu huonolla kerronnalla. Tai huonolla ja huonolla, mutta ainakin minun lukemanani kököllä ja epäuskottavalla. Minulle kirjoissa tarinaa tärkeämpää on hyvä kerronta. Ja hyvällä tarkoitan tässä minun mielestäni hyvää: kielellisesti sujuvaa, uskottavaa (kyseisen kirjan maailmassa siis), etenevää. Tämä ei ollut mitään niistä. Tarina etenee alkuun kolmen eri ihmisen ja

En ollut ennen tätä kirjaa lukenut yhtään Istanmäen kirjaa, vaikka kirjasta Liian paksu perhoseksi olinkin tietysti kuullut. Kun lainasin tämän kirjan kirjastosta, ajattelin lainaavani humoristisen, kepeän ja viihdyttävän kirjan. Sellaisen hyvän mielen kirjan. Takakansiteksti johdattelee ajatuksia voimakkaasti tähän suuntaan kuvatessaan, kuinka luokkakokoukseen kokoontuneista vanhuksista yksi on päättänyt tarjota "vanhoille luokkatovereille asuinkumppanuutta" Rauhanmäki-nimisessä talossa. Kolme vanhusta päättää tarttua tilaisuuteen.  Tarina on kuitenkin mielestäni kaikkea muuta kuin kepeä. Kukin vanhuksista saapuu Rauhanmäkeen omista, kipeistä syistään. Kaikilla on elettyä elämää, ja se näkyy luonteessa ja käytöksessä. Kenenkään tie ei ole ollut kovin onnellinen. Yhdessä vaikka pohjimmiltaan yksin sitä sitten eletään ja kärsitään. Ajanmyötä toveruus ja kumppanuus syvenevät, mutta vieläkin pohjavire on surumielinen. Arjen elämän kuvausta rytmittävät yhden vanhuksen, Kielo

Huhtikuu oli jotenkin vähän ankea lukukuukausi. Luin ihan "normaalimäärän", mutta aika yhdentekeviä kirjoja... Mutta tässä lyhyt kooste kuitenkin. Nesbö, Jo: Lepakkomies Harry Hole -sarjan ensimmäinen teos. Ihan ok kirja, mutta onneksi Nesbön tyyli on tästä kehittynyt :) Utrio, Kaari: Ruma kreivitär (äänikirja)  Tuttua Utriota. Sellainen hyvän mielen kirja, missä tiesi mitä saa. Juoni on hiljalleen katoamassa päästä ja sekoittumassa muihin vastaaviin Utrion kirjoihin. Mutta oli kiva välipala. Cook, Robin: Kantasolu Luin opiskeluaikoina Cookin kirjoja tenttikirjojen vastapainoksi, sellaisiksi aivojennollauskirjoiksi. Toimivat hyvin. Nyt huomasin kirjastossa uusia Cookin kirjoja, ja päätin kokeilla. Tämä yksilö oli valitettavasti pettymys. Tutun lääketieteellisen dekkarin (?) sijaan tässä kirjassa yritettiin lähteä enemmän tavallisten dekkarien suuntaan, ja epäonnistuttiin. Selailin nettisivuilta muiden Cookin uusien kirjojen kuvauksia, ja ne näyttivät hieman lupaavimm

Viime aikoina olen lukenut enemmän tai vähemmän tylsähköjä/yhdentekeviä kirjoja. Tämä oli valitettavasti yksi niistä. Aloitin kirjaa ensimmäistä kertaa jo ennen joulua, mutta en tykästynyt, ja jätin kirjan parin luvun jälkeen sikseen. Nyt kuitenkin etsiessäni luettavaa Scifi-haasteen Steampunk-kategoriaan päädyin tähän kirjaan, koska sain sen vaivattomimmin käsiini. Sarjaa on muualla kovasti kehuttu, mutta itse en kyllä oikein päässyt tähän sisään. Ajatus liikkuvista kaupungeista ja "kaupunki Darwinismista" on kiehtova, mutta ... jotain puuttuu. Ehkä yksi ongelma oli, etten oikeastaan pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä ja kaikki jäivät melko etäisiksi. Tarinakaan ei missään vaiheessa napannut minua mukaansa, lukeminen oli melko väkinäistä. Erityisesti minua ärsytti kirjan loppuosan aikamuotojen vaihtelu eri kerrontajaksojen välillä. Luulisin kyllä ymmärtäväni, mihin tällä pyrittiin ("samaan aikaan toisaalla" -efekti), mutta minua se häiritsi. Että joo. Lui

Tämä löytyi vahingossa kirjaston nuorten osastolta. Kansikuva oli niin outo, että lainasin :) (En muuten vielä kirjan luettuanikaan tiedä, mitä ihmeen kohtaa kirjasta tuo kuva esittää...) Ihan mukava pieni kirja. Ryhmä nuoria maasta on vangittu ja heidät tuomitaan vankilaan Etelämantereelle. Etelämantereen sijaan he kuitenkin heräävät kaukana avaruudessa, Klydorin planeetalla. Seuraa niin ihmisten keskinäisiä, kuin planeetan asukkaidenkin kanssa syntyviä konflikteja eikä ruumiiltakaan vältytä. Lopulta varsin erilaisista taustoista tulevat nuoret onnistuvat muodostamaan toimivan, tasa-arvoisen tiimin ja voittamaan ympäristön asettamat haasteet. Kirja on kolmiosaisen sarjan aloitusosa Kirja on julkaistu 1989, ja sitä lukiessa huomasin, kuinka vaikeaa puhekielen kääntämisen täytyykään olla... Pitäisi tavoittaa tyyli, joka tuntuu lukijasta uskottavalta kirjan julkaisuaikana, mutta mielellään myös parikymmentä vuotta myöhemminkin... Tässä kirjassa osa nuorista on kaupunkien jengiläisi

Lähdetään kesäkuun alussa kolmeksi viikoksi reissuun Thaimaaseen. Nyt olen sitten lueskellut kirjastosta  käteen sattuneita aihetta käsitteleviä kirjoja. Ensiksi luin Matti Rämön Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin- Hymyn voimaa ja sodan jälkiä. Kirjan nimi kertoo idean: kyseessä on matkapäiväkirja polkupyörämatkasta Thaimaasta Laosin kautta Vietnamiin ja takaisin Thaimaaseen. Kirja on hyväntuulista, realistista ja rauhallista kuvausta. Mitään suurempia erikoisia tapahtumia päiviin ei sisälly. Pyöräilyä, pysähdyksiä, ruokailuja, majapaikkoja, satunnaisia kohtaamisia paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Silti tämä koukutti, ja teki aina mieli lukea vielä vähän lisää. Pidin kirjan lempeästä ja rauhallisesta sävystä. Tästä tuli hyvä mieli, vaikka oman mielenkiinnon kannalta Thaimaata käsiteltiinkin harmillisen vähän. Toinen kirja onkin sitten ihan varsinainen matkaopas. Anneli Ardinin kirja Nauti Thaimaasta on tarkoitettu lähinnä pakettimatkalaisen oppaaksi. Me ei olla lähdö

Olin aina ajatellut, että tähän sarjaan en koske. Sarja kuitenkin nousi esiin keskusteluissa nuorten kanssa, joten totesin sitten että jotta osaan asiasta edes jotain itsekin sanoa, on parempi lukea ainakin sarjan ensimmäinen kirja. Marssin siis kirjastoon ja lainasin Houkutuksen. En oikein tiedän mitä odotin, mutta en ainakaan tätä. Tiesin toki, että kyse on nuortenkirjasta, mutta kai silti odotin jotain hieman ... aikuismaisempaa. Ensimmäiset sivut menivät totutellessa nuortenkirjatyyliin, en ole tällaisia hetkeen lukenut. Sitten tarina imaisi mukaansa. Ymmärrän, miksi näitä luetaan. Hieman epävarma, perheongelmien kanssa painiskeleva tyttö tapaa hurmaavan, komean, itsevarman, suojelunhaluisen (ja suojeluun kykenevän) nuorenmiehen, joka vielä kaiken lisäksi rakastuu päätäpahkaa tyttöön... Mitä enempää teinityttö voi tarinalta odottaa :)? Kun mukaan vielä lisätään fantasiaelementti vampyyrin muodossa ja sopivasti toimintaa ja jännitystä, on kasassa todella koukuttava kirja. Nuoret

 Eletään satojen vuosien päästä nykyhetkestä. Napajäätiköt ovat sulaneet ja meri peittää entistä suuremman osan maapallosta. Makeaa vettä on saatavilla vain hyvin rajoitetusti, ja kaikki vesivarat ovat armeijan hallussa. Ympäristökatastrofien myötä eri kansat ovat ilmeisesti sekoittuneet, ja Suomen Lapissa (Etelä-Suomi on jäänyt meren alle) elää japanilainen teeseremoniaperinne. Kirjan päähenkilö Noria on kirjan alussa 17-vuotias ja valmistumassa teemestariksi isänsä ohjaamana, vaikka onkin nainen. Teen valmistuksen ja seremonian lisäksi hän pääsee osalliseksi myös teemestareille ikiajoista asti kuuluneesta vastuusta, teemestari on aina myös veden vartija. Myös Norian perheellä on oma lähde, jota he ovat varjelleet ja vartioineet sukupolvien ajan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaan pieneen nimettömäksi jäävään kylään, ilmeisesti jossain Kuusamon lähistöllä. Kirjan kieli on kaunista, viipyilevää ja kuvailevaa, kuitenkin kevyttä. Intohimoisena teen ystävänä teelaatujen ja teeseremo

Lukukuukautena maaliskuu oli melkoisen mukava, mutta bloggauskuukautena aika onneton. Niin työ kuin vapaa-aikakin oli melkoisen täyteen ohjelmoitua, joten ne muutamat vapaaillat vietti sitten tehden jotain ihan muuta kuin bloggaillen. Tässä kuitenkin edes kooste. Teemestarin kirjalle haluan tehdä oman postauksen, ilmestynee lähipäivinä. Ehkä. Lindgren, Astrid: Pikkuveli ja Katto-Kassinen  Ikisuosikkini. Rakastin tätä lapsena, ja kirja taidettiin lukea minulle ääneen aika monta kertaa. Isä siteeraa Kassista vieläkin. Edelleen pidän kirjasta paljon. Nyt luin sen ääneen luokalleni, ja lapset nauttivat tarinasta vähintään yhtäpaljon kuin minä itse. Ja nyt Kassisen sanonnat kaikuvat meidänkin luokassa. "Se on vain maallista!" todetaan kun jotain tipahtaa tai menee rikki, ja kavereilta yritetään pyytää yhtä jos toista "hyväntekeväisyyteen", muutamia mainitakseni.  Remes, Ilkka: Hirosiman portti (äänikirja) Tämä on onnistunut jo haihtumaan suurelta osin mielestä...

Huomasin helmikuun alussa Luettuja maailmoja -blogista Tuulen nimen arvion , ja kiinnostuin kirjasta heti. Maaliskuun alussa lainasin kirjan naapurikaupungin kirjastosta, ja nyt loppukuusta sain sen viimein luetuksi. Tuulen nimi on kolmiosaisen Kuninkaan surmaaja -kronikan aloitusteos. Tässä kirjassa Kvothe, Taivalpaaden majatalon isäntä, alkaa kolme päivää kestävän tarinansa kertomisen kirjurille. Tarinan edetessä majatalon isännän todellinen luonto ja historia alkaa selvitä, tämä on ikään kuin varsinaisen tarinan esinäytös, kertomus siitä miten kaikki alkoi. Tämän kertomuksen lomassa kulkee paikoin lomittain myös kerrontahetken tapahtumia, jotka monelta osin ennemminkin synnyttävät kysymyksiä kuin antavat vastauksia, vaikka vihjeitä sentään jonkin verran suodaankin. Kirja on mielestäni sellaista perinteistä fantasiaa. Sankarin lapsuus on onnellinen, kunnes traagiset tapahtumat alkavat. Tästä eteenpäin sankarin on selviäminen yksin, huonoissa, kurjissa ja surkeissa

Luin aiemmin tänä vuonna Jo Nesbön lastenkirjan Tohtori Proktorin aika-amme. En erityisemmin pitänyt kirjasta, mutta halusin kuitenkin tutustua myös hänen dekkareihinsa. Luin ensimmäisenä hyllystä käteeni sattuneen, Suruttoman. Sitten seurasi Torakat. Tänään lainasin kirjastossa ainoana paikalla olleen Lepakkomiehen (joku muukin siis lukee näitä). Olen koukussa. En oikein tiedä, mikä näissä kirjoissa viehättää. Asetelmassa ja henkilöhahmoissa kun ei ainakaan ole oikeastaan mitään omaperäistä. Päähenkilö Harry Hole on alkoholisoitunut, traumatisoitunut, lain rajoja tutkimuksissaan venyttävä poliisi, jonka yksityiselämä on juuri niin yksinäistä kuin tällaisissa kirjoissa aina. Ja tietysti hän on menettänyt rakkaitaan traagisilla tavoilla. Ja lapsuuden perheenkään suhteen tilanne ei ole ongelmaton. Mutta silti, näitä lukee mielikseen. Pidän Nesbön tavasta kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa. Pidän sopivan yllätyksellisistä juonista (vaikka Suruttomassa kyllä paljastettiin liikaa liian p

  Maaliskuu alkoi scifi-haasteen merkeissä. Olin kuullut/lukenut Isaac Asimovista useammaltakin taholta, mutten ennen tätä haastetta ollut lukenut yhtään hänen teostaan. Yritin aloittaa tutustumisen jo helmikuussa teoksella Tähdet kuin tomua, mutta se oli niin huonosti kirjoitettu, etten päässyt juuri alkua pidemmälle. Pieni selvittely osoitti kyseessä olleen Asimovin varhaisvaiheen kirjan, johon hän ei itsekään ollut oikein tyytyväinen. Päätin siis antaa hänelle vielä mahdollisuuden. Nemesiksen valitsin luettavakseni tunnetumpien Säätiö ja Robotti -sarjojen sijaan, koska arvelin etten kuitenkaan jaksaisi alkaa lukea kokonaista sarjaa juuri nyt, ja toisaalta sarjan kesken jättäminenkin tuntuisi tylsältä. Nemesis on siis täysin itsenäinen teos. Nemesiksen tapahtumat sijoittuvat reilun 200 vuoden päähän. Suurin osa ihmiskunnasta asuu edelleen maassa, mutta osa on siirtynyt asumaan avaruudessa sijaitseviin siirtokuntiin, avaruusasemille. Eräs tälläinen siirtokunta, Rotor, on kehittänyt

Helmikuun lukutahtia hieman haittasivat työt, mutta tulihan tässäkin kuussa jotain luettua. Luin yhteensä 7  kirjaa joista yksi oli lastenkirja ja yksi äänikirja. Ihan kivoja kirjoja, mutta jotenkin tästä kuusta jäi vähän vaisu maku. Lukupinossa on ollut vaikka mitä, mutta useampaa kirjaa olen lopultakin vain selaillut. Lisäksi jo puolessa kuussa aloittamani Murha laitumella uhkaa sekin jäädä kesken. Kirjan idea on ihana, hauska, oivaltava, siinä on paljon hauskoja kohtia, ja haluan pitää tästä kirjasta mutta.... mutta. Jotenkin sen lukeminen on kuin tervan juontia. Ehkä nyt vaan ei ole oikea fiilis? Pari tässä kuussa luettua on jäänyt bloggaamatta, niistä lyhyet kommentit tässä, lukemisjärjestyksessä taasen. Christie, Agatha: Idän pikajunan arvoitus (äänikirja) Ihanaa Christietä. Olen aiemmin lukenut häneltä lähinnä neiti Marple-kirjoja, joista olen pitänyt kovasti. Neiti Marple on henkilönä niin ihastuttava, että jotenkin olen arkaillut Poirot-kirjoihin tarttumista. Turhaa

Pidin Luostarin varjoista , joten kun tämä tuli kirjastossa vastaan, lainasin. Pidin myös tästä, vaikka kirja olikin tyyliltään ja tunnelmaltaan aika erilainen. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen sisällissodan repimään Espanjaan. Kirjan päähenkilöitä ovat Englannissa vakoojaksi värvätty Harry,  Espanjassa asuva itsestään epävarma Barbara, Espanjassa sotinut englantilainen kommunisti Bernie sekä kaikkia hyväksi käyttävä hämäriinkin bisneksiin sotkeutunut Sandy. Näiden neljän henkilön elämät kietoutuvat toisiinsa ja Madridiin. Luvassa on epävarmuutta, epäilyjä, petoksia, rakkautta ja tragiikkaa. Takakannessa kirjaa luonnehditaan tiheätunnelmaiseksi vakoilutrilleriksi. No, joo. Kirja oli hyvä, joskin aika hitaasti mukaansa imaiseva, mutta trilleri? Ei ehkä kuitenkaan. Tapahtumat etenivät siinä määrin hitaasti ja ennalta arvattavasti, ettei mielestäni jännitettä päässyt kauheasti rakentumaan ennen kuin ihan lopussa. Mutta kuten sanoin, pidin kirjasta tällaisena. Tunnelma

Kun me miehen kanssa shoppaillaan, ostoksina on lähes aina kirjoja. Ja teetä. Molempia löydettiin taas eiliseltä hiihtolomareissulta Helsinkiin. Kirjoja tuli mukaan maltillisesti vaan 4: Murha laitumella (kesken jo kirjastosta lainattuna, mutta hauska omistaakin) 5e Piiat (luettu jo, mutta hauska omistaakin...) 5e Valkoiset omenat (ei vielä luettu) 10e Äiti Teresan ajatuksia (unohtui kuvasta, kaunis) 10e Pinon ylin on kirjaston poistomyynnistä, josta saatiin se 50 sentillä. Kirjakaupassakin se olisi ollut alennuksessa, 5 e. Pinon kolme alinta on myös reissusta mukaan tarttuneita, joskin vaan lainaan. Teenkin kanssa oltiin maltillisia (kotona oli vielä vanhojakin varastoja), vaan kolmea laatua. Suosikkiani Yunnania, lisäksi mustaa inkivääriteetä ja vihreää jasmiiniteetä, Thèhuoneelta . Vielä koko viikonloppu lomaa edessä.

Ihastuttava pieni kirja. Näitä kirjoja lähetettiin jostain syystä kaksi ilmaiskappaletta koulullemme. En tiedä miksi, lastenkirjahan tämä ei missään tapauksessa ole. Lainasin kirjan itselleni, ja hyvä niin. En usko, että olisin tarttunut tähän kirjastossa. Kannessa on tunnelmansa, mutta jotenkin se ei kuitenkaan oikein vetoa minuun. 25.5. 1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään. s. 51 Tarina sen sijaan vetosi. Kirjassa seurataan suomalaisen tiedemiehen William Nylanderin (kuvitteellisia) päiväkirjamerkintöjä reilun vuoden ajan 1890-luvun lopulla. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Nylanderia asuu Pariisissa, käy kävelyllä, kaupassa, syö, sairastaa, pohtii. Antaa ajatusten ajelehtia, menneessä ja nykyisyydessä. Jotkut ovat kuvanneet Nylanderia äreäksi, mutta minusta se sana ei jo

Tämä kirja oli minulle varsin tyypillinen herätelaina kirjastosta. Miellyttävän näköinen kansi, ja kohtuullisen vetoava (joskaan ei lopulta ihan osuva) takakansiteksti ratkaisivat, ja kirja lähti mukaani. Kannatti lukea. Kannessa kirjan kerrottiin olevan "yhtä nokkela ja lumoava kuin Ruusun nimi..." En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta nokkela ja lumoava eivät ehkä kuitenkaan parhaiten kuvaisi tätä kirjaa. Viehättävä, koukuttava ja mukaansa imaiseva kuulostaisivat omissa korvissani oikeammilta sanoilta. Kirjan tarina sijoittuu reformaation ajan Englantiin. Pieniä luostareita on jo suljettu ympäri maata, ja nyt on vuorossa isompien luostareiden suostuttelu "antautumaan" lopetettaviksi. Eräässä tällaisessa luostarissa tapahtuu viranomaisen murha, ja kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake lähetetään selvittämään tapausta. Kirjan juoni oli ihan hyvin rakennettu, eikä ratkaisu paljastunut aivan liian aikaisin. Tapahtumien seuraamista enemmän nautin kuitenkin ki

Kaivelin koulun kirjavarastoja etsien pienille oppilaille sopivaa kirjaa, jota olisi riittävän monta (parikymmentä) kappaletta, jotta voisimme se luokassa yhdessä lukea. Tarjolla olevista vaihtoehdoista päädyin lopulta tähän. Ensimmäisenä valintakriteerinä oli kirjailija, seuraavana sopiva sivumäärä ja bonuksena hauska ja sopivan runsas kuvitus. Kirja kertoo kettuperheestä, jonka 3 ilkeää tilanomistajaa, lihava kanaa ahmiva Pösö,  hanhenmaksamunkeilla herkutteleva kääpiö Pärskä ja ravinnokseen ainoastaan vahvaa omenaviiniä nauttiva pitkä ja laiha Papu, ovat päättäneet tappaa. He päättävät kaivaa ketut esiin koloistaan, ensin lapioiden, sittemmin kaivinkoneiden avulla. Tässä epäonnistuttuaan he päättävät näännyttää ketut nälkään. Kettujen tilanne näyttää huonolta, kunnes kekseliäs kettuisä keksii keinon pelastaa perheensä ja myös muut pienet kaivavat eläimet. Uupuneina ne kaikki istuutuivat hengähtämään. Ja äitikettu sanoi poikasilleen: "Haluan teidän kaikkien tietävän, että i

Linnunradan äärten jälkeen kaipasin jotain hieman kevyempää luettavaa. Silmäilin kirjastossa hyllyjä ja pöytiä, mutta mitään sopivaa ei oikein osunut silmään. Sitten muistin Kinsellan Himoshoppaajat (sarjan siis), joita en vielä ole uskaltautunut lukemaan. Yhtään Himoshoppaajaa ei löytynyt, mutta valitsin sitten tämän, migreeniä aiheuttavasta kannesta huolimatta. Sain mitä tilasin, ja enemmänkin :) Kirja oli ehdottomasti kevyt. Se oli kuitenkin myös huomattavasti hauskempi ja lämminhenkisempi kuin olin odottanut. Juoni oli karrikoitu, liioiteltu, siloiteltu, täydellisen epäuskottava... ja sittenkin tai juuri siksi niin koukuttava! Aloin lukea kirjaa heti lainaamispäivän iltana iltarentoutumiseksi. Suljin kirjan viimein puolessa välissä puolen yön tienoilla. Seuraavana päivänä luin sen sitten loppuun. Kirjan päähenkilö on menestyvä, lahjakas nuori juristi, Samantha. Erinäisten sattumusten jälkeen hänen uransa näyttää kuitenkin tuhoutuvan, ja hän päätyy väärinkäsitysten uhrina talou

Tämän kirjan luin Scifi-haasteen Hugo-voittaja kategoriaan. Pakko tunnustaa, etten ollut koskaan mistään Hugo-palkinnosta kuullutkaan ennen tätä haastetta. Tämä kirja voitti palkinnon 1993. Palkinnon arvostukseni ei valitettavasti tämän kirjan myötä kovin korkeaksi kohonnut... Kirjan tapahtumat tapahtuvat kaukaisen tulevaisuuden Linnunradalla. Linnunrata on jakautunut muutamaan vyöhykkeeseen, joista jokainen elää eritasoisessa teknologisessa vaiheessa. Kirjan maailma oli niin monimutkainen ja toisaalta palasittain kuvattu, etten oikein osaa antaa siitä tässä lyhyesti kuvaa, aivan varma en edes ole, ymmärsinkö kaikkea oikein... Tarina on avaruuden mittakaavaan sijoitettu "pelastetaan maailma" (tai siis avaruus)-pläjäys. Kaksi sisarusta on "haaksirikkoutunut" teknologisesti keskiaikaiselle planeetalle ja tutustuu susimaiseen, laumoittain elävään rotuun. Toisaalla taas tietoverkkojen (ja vähän muunkin) kautta leviävä Vitsaus pyrkii hallitsemaan kaikkea ja kaikkia.

Vuoden ensimmäinen kuukausi takana, ihan noin vain. Huh. Ennen kuin huomataankaan vietetään jo pääsiäistä ja sittenhän ollaankin jo juhannuksessa... näin mun keväät useimmin tuntuu menevän. Kirjoja tammikuussa ehdin kuitenkin lukea yllättävän paljon, kokonaista 12 kappaletta, joista 2 äänikirjoja ja yksi sarjakuvakirja. Scifi-haastekin käynnistyi mukavasti, jo 3 kirjaa luettu! Ihan kaikista kirjoista en ole ehtinyt/jaksanut/halunnut kokonaista omaa blogitekstiä kirjoittaa, mutta ajattelin nyt tällaiseen koosteeseen niistäkin mainita lyhyesti jotain, lukemisjärjestyksessä. Delisle, Guy: Merkintöjä Burmasta (sarjakuva) Ihan kiva. Odotin jotenkin enemmän, jotain ... yllättävämpää. Mutta ihan hyvä kirja. Nauroin muutamaan kertaan, ja ihan teräviä huomioita maasta oli kyllä esitetty. Luulisin. Tai siis, enhän itse ole maassa elänyt. Ei harmita että luin. Tuomainen, Antti: Parantaja Tulevaisuuden Helsingissä tapahtuva jännäri. Mua aina vähän tökkii Suomessa tapahtuvat jännärit, en o

Mietin hyvän tovin, voinko ottaa tätä kirjaa mukaan scifi-haasteeseen, mutta lopulta päätin hyväksyä sen (aion kyllä vielä lukea ainakin toisenkin kirjan haasteen aikamatkustuskategoriaan). Kai lapsillekin voi kirjoittaa scifiä? Liisi, Älli ja Tohtori Proktori ovat naapureita ja ystäviä. Tohtori Proktori on yksinäinen, nuoruuden rakastettunsa menettänyt tohtori, joka keksii mitä kummallisimpia keksintöjä, mm. pierupulverin, jonka avulla syntyy pieruja joiden voimalla voi lentää vaikka minne... Älli taas on hyvin pienikokoinen, punatukkainen, itserakas ja kekseliäs trumpetinsoittaja, jolle muut lapset koulussa naureskelevat. Liisi taas vaikuttaisi kirjan perusteella oikeastaan ihan tavalliselta fiksulta tytöltä, jolla kuitenkaan jostain syystä ei myöskään ole koulussa juuri muita kavereita kuin Älli.   Me olemme samaa joukkuetta. Emmekä välitä siitä, että olemme muiden mielestä säälittäviä luusereita. Koska me tiedämme jotain, mitä muut eivät tiedä. Me tiedämme, että kun y

  Tämä kirja yllätti. Odotin takakannen kuvauksen perusteella sen olevan kertomus suomalaisesta joogaopiskelijasta Intiassa ja sisältävän henkisyyden pohdiskelua, gurun ylistämistä, joogaa jne. Niin se toki sisälsikin, mutta pääpaino kirjassa oli kuitenkin Intialaisen elämänmenon kuvaamisella suomalaisin silmin.  Rossi osti kahden ystävänsä kanssa Intiasta pienen länsimaisille joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan rahoittaakseen omia joogaopintojaan. Kirja kertoo noin kolmesta vuodesta, joina he kahvilaa pyörittivät. Tyyliltään ja kieleltään kirja ei ollut mitenkään erityisen sykähdyttävä, mutta mukava. Nopea- ja helppolukuinen, hyväntuulinen ja elämänmakuinen. Suosittelen. Rommi, Satu: Kahvia ja Guruja eli kolme vuotta Intiassa 216 s. Basam Books 2009

Ensimmäinen Science fiction -haasteen kirja luettu! Aloitin kevyesti nuorten scifillä. Kirja on löytö koulukirjaston varastosta. Poimin sen sieltä jo syksyllä, mutta tuli luettua vasta nyt. Kirja kertoo tulevaisuuden maasta, joka elää teknologisesti suunnilleen keskiajan tasolla. Maata hallitsevat tripodit, kolmijalkaiset huimaavan korkeat koneet. Jokaiselle ihmiselle asennetaan 14-vuotiaana päähän kappi (eng. cap, olisikohan tämän voinut kääntää jotenkin toimivamminkin...?), jonka kautta tripodit pystyvät hallitsemaan heitä. Kukaan ei tiedä, mitä tai keitä tripodit oikein ovat tai mistä he ovat alunperin tulleet.   Jymähtely voimistui. Yhtäkkiä saatoimme erottaa sen etäisellä taivaanrannalla. Talonkattojen ylitse näimme kuinka kimalteleva metallinhohtoinen puolipallo lähestyi huojahdellen. Se tuli kuin lentäen, mutta kuitenkin kolmen nivelikkään metallijalan varassa liikkuen. Jalat olivat monta vertaa korkeammat kuin kirkontorni.   s. 17 Aivan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halu

  Sain Naurujen maan luettua eilen. Lainasin sen kirjastosta jo ennen joulua, mutta jotenkin sen lukeminen ei vain houkuttanut. Tiibetin tyttärien jälkeen kaipasin kuitenkin jotain ihan erilaista luettavaa, ja löysin kirjakoristani tämän. Jo kahden ensimmäisen sivun jälkeen tiesin, että pitäisin kirjasta. Olin oikeassa. Kaikki hahmot olivat uusia ja tuntemattomia, mutta heti kun niihin oli tutustunut, jäi ihmettelemään, kuinka oli saattanut tulla toimeen ilman niitä. Ne olivat kuin palapelin viimeisiä palasia, niitä, jotka sopivat kuvan keskelle. (s. 19) Pidin Carrollin tavasta kirjoittaa. Siitä miten hän käyttää kieltä ja luo tunnelmaa. Kirjat, joissa "kikkaillaan" kielikuvilla ja näppärillä (omituisilla...) sanoilla ja sanavalinnoilla, ärsyttävät minua. Toisaalta liian pelkistettyä tekstiä taas on tylsä lukea. Carroll oli löytänyt minulle sopivan keskitien. Hän kuvailee, mutta tilanteeseen sopivasti, siten että tapahtumat pysyvät keskiössä. Erityisesti silmiin pistivät k

Raijan Taikakirjaimet-blogista bongasin mielenkiintoisen Scifi-haasteen , johon hetken mietittyäni päätin osallistua. Tässä hänen blogistaan kopsatut kategoriat. Kategoriat ovat seuraavat: 1. Nuorille suunnattu science fiction Nimensä mukaisesti, kustantajan määrittelemä YA-kirja,voi edustaa mitä tahansa subgenreä. 2. Aikuisten science fiction   Vastaavasti aikuisille suunnattua science fictionia, ei rajoituksia mahdolliselle subgenrelle. 3. Hugo-voittaja   Hugo voittaja ihan miltä vuosikymmeneltä tahansa. Wikipedia sisältää kattavan listan , jossa voittajat näkyy tummennettuna. Alkuperäisessä haasteessa hyväksytään Goodreads-listan perusteella myös fantasiakirjat, mutta itse olen tiukempi: vain science fiction käy. 4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950 Hugo-listasta löytää tämänkin kategorian kirjaehdokkaita, mutta myös täältä löytyy vaihtoehtoja. 5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992 Hugo-lista ja classics -lista auttanevat tässäkin.

Tiibetin tyttäret on paitsi jännittävä sukutarina myös kertomus buddhalaisesta perinteestä, pienen kansa kohtalosta ja kulttuurien kohtaamisesta. (Takakansi) Sveitsiläis-tiibetiläinen Yangzom Brauen kertoo kirjassaan perheensä tarinan isoäitinsä Molan (mola=isoäiti), äitinsä Sonamin ja itsensä kokemana. Kirja alkaa kuvaamalla Molan lapsuutta ja elämää Tiibetissä buddhalaisena nunnana, jatkuu kuvauksena hänen perheensä pakomatkasta Himalajan yli Intiaan sekä koettelemuksista tässä uudessa maassa. Yangzomin äidin avioiduttua sveitsiläisen miehen kanssa, perhe muuttaa Sveitisiin. Loppuosa kirjasta kuvaa Yangzomin elämää ja Tiibetin poliittista tilannetta. Lukukokemuksena kirja oli pääosin innostava. Tämän tyyppisissä elämänkerrallisissa kirjoissa pidän usein eniten kirjan alkupuolesta, niin tässäkin. Kuvaus perheen elämästä ennen Sveitsiin muuttoa, oli todella mukaansatempaava, mielenkiintoista ja etenevää. Kirjan loppupuoli taas kuvasi luonnollisestikin lähinnä nykyaikaa (Yangzom on s

Tutustuin Alastair Reynoldsiin ensi kerran viime keväänä naapurin suosituksesta. Tuolloin luin kirjan Ilmestysten avaruus. Kirjaan sisälle pääseminen kesti kauemmin kuin yleensä, mutta pidin kirjasta. En tullut kuitenkaan lainanneeksi lisää. Nyt lomalukemista etsiessä kirjastosta tarttui mukaan uusin Reynolds, Pääteasema. Reilut 100 sivua luettuani tuskailin, kun en tuntunut pääsevän tarinan imuun ollenkaan. Jostain muistin syövereistä löytyi samanlainen kokemus viime keväältä, ja pienen nettihaun jälkeen huomasinkin lukevani saman kirjailijan teosta kuin keväälläkin. Sitkeästi jatkoin eteenpäin, ja kannattihan se. Tällä kertaa olen varma, että tulen lukemaan Reynoldsia lisää. Tämä kirjan tapahtumat sijoittuvat maahan, ilmeisesti tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. "Ilmeisesti" siksi, että Reynolds ei kirjoissaan juuri selittele. Hänen luomansa maailma on olemassa, ja kirjan tapahtumat tapahtuvat siinä sen lainalaisuuksien mukaan ilman, että kovinkaan monia asioita va