Siirry pääsisältöön

Tohtori Proktorin aika-amme

Mietin hyvän tovin, voinko ottaa tätä kirjaa mukaan scifi-haasteeseen, mutta lopulta päätin hyväksyä sen (aion kyllä vielä lukea ainakin toisenkin kirjan haasteen aikamatkustuskategoriaan). Kai lapsillekin voi kirjoittaa scifiä?

Liisi, Älli ja Tohtori Proktori ovat naapureita ja ystäviä. Tohtori Proktori on yksinäinen, nuoruuden rakastettunsa menettänyt tohtori, joka keksii mitä kummallisimpia keksintöjä, mm. pierupulverin, jonka avulla syntyy pieruja joiden voimalla voi lentää vaikka minne... Älli taas on hyvin pienikokoinen, punatukkainen, itserakas ja kekseliäs trumpetinsoittaja, jolle muut lapset koulussa naureskelevat. Liisi taas vaikuttaisi kirjan perusteella oikeastaan ihan tavalliselta fiksulta tytöltä, jolla kuitenkaan jostain syystä ei myöskään ole koulussa juuri muita kavereita kuin Älli. 

Me olemme samaa joukkuetta. Emmekä välitä siitä, että olemme muiden mielestä säälittäviä luusereita. Koska me tiedämme jotain, mitä muut eivät tiedä. Me tiedämme, että kun ystävykset lupaavat olla ikuisesti toistensa apuna, yksi plus yksi plus yksi on paljon enemmän kuin kolme. s. 35 

Tässä kirjassa Tohtori Proktori on lähtenyt Pariisiin etsimään nuoruutensa rakastettua, Juliette Margarinia, mutta jotain on ilmeisesti mennyt vikaan. Älli ja Liisi saavat kummallisen postikortin, jossa heitä kehoitetaan hakemaan aikasaippuaa Tohtori Proktorin kellarista, lentämään Pariisiin, majoittumaan Pom Fritesin pensionaattiin ja astumaan ammeeseen.... Tästä alkaa seikkailu pitkin Ranskan historiaa, tavoitteena on muuttaa historiaa siten, että tohtori Proktori ja Juliette voisivat elää yhdessä. Tarinan kuluessa paetaan gangstereita, ratkaistaan Waterloon taistelu, nähdään Monte Crispon kreivin teloitus, suunnitellaan Eiffel-torni, pelastetaan Jeanne d'Arc ja paljon muuta. Lopulta ystävykset joutuvat kuitenkin toteamaan, että historian muuttaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Tapahtumia voi todella muuttaa vain kuolemalla.

Kirja jätti minut vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Aluksi olin kirjasta innoissani; hauskaa kieltä, kiinnostava tarina. Erityisen ihastunut olin kohtiin, joissa leikittiin kielellä. Pariisin matkalle Älli ja Liisi esim. päättivät pakata vain pieniä, P-kirjaimella alkavia asioita. Aikamatkustus ja kohtaukset Ranskan historiasta olivat tietysti hauskoja, mutta aina ne eivät varsinaisesti vieneet tarinaa eteenpäin. Kirja on selvästi suunnattu lapsille, parhaiten tämä mielestäni uppoaisi n. 10-11 -vuotiaisiin. Kuitenkin tarinassa oli elementtejä ja vitsejä, jotka oli suunnattu selvästi vanhemmille. Muutenkin kirjan asenne lukijaansa kohtaa tuntui ristiriitaiselta. Toisaalta esim. kustantajan sivuilla kirjassa kuvataan löytyvän anarkistista huumoria (ehkä ne pierujutut?), mutta samaan aikaan kirja suorastaan raivostuttavasti alleviivaa opetuksiaan, ja lopun lukijalle suunnatut "Mitä luulette?" -kysymykset eivät myöskään ollenkaan tuntuneet sopivan kirjan tyyliin.

Ehkä kirja soveltuisi parhaiten ääneen luettavaksi? Siihen kirjan ulkoinen olemus ainakin viittaisi. Kirja on painettu melko paksulle paperille, ja on tästä syystä aika painava, eikä ihan pienikokoinenkaan. Luulen, että en itse olisi tarinasta lapsena pitänyt, eikä se näin aikuisenakaan ihan ykkössuosikkeihin päätynyt.

Nesbö, Jo: Tohtori Proktorin aika-amme (Doktor Proktors tidsbadekar)
Suomentanut: Outi Menna
301 s.
Gummerus 2010

Kommentit

  1. Olen lukenut sarjan ekan osan, Pierupulverin, ja mietteeni olivat hyvin samanlaisia kuin sinullakin. Ehkä olen lopultakin kasvanut aikuiseksi ja kadottanut kykyni nauttia pieruhuumorista.

    VastaaPoista
  2. Niin, ehkä kyse on siitä :D Pitäisi olla joku lapsitestaaja tätä lukemassa, niin saisi palautetta oikealta kohderyhmältä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sokea piste

Sain tämän luettua aamulla. Harkitsin kirjan jättämistä kesken muutamaankin kertaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, miten tämä päättyy. Kirja käsittelee ohjelmoijanero Samuel Heiskasen murhan selvittämistä. Nyt tiedän, mutta kirja jätti ristiriitaisen olon. Pidän psykologisista trillereistä, mutta ilmeisesti minun käsitykseni tuon termin määrittelystä on jotenkin erilainen? En sitten tiedä johtuiko omasta mielentilastani vai mistä, mutta trillerin koukuttavuuteen ja jännittävyyteen en päässyt kiinni, kuten en oikein koko kirjaan. Henkilöt jäivät minulle etäisiksi. En erityisemmin pitänyt kenestäkään, mutten myöskään inhonnut. Psykologisuuskin jäi vähän haileaksi. Ihmisen mielellä leikitellään, mutta sekään ei tunnu pääsevän alkua pidemmälle ja toisaalta taas yhtäkkiä ollaankin jo sukellettu hyvinkin syvälle ilman sen kummempia selityksiä. Arvoituksellisesta kerronnasta kyllä pidän (esim. Maarit Verrosen tyyliin), mutta tästä jäi vain ärsyttävä olo. Osasin kyllä mielestä

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu

 Olen harkinnut Valtaistuinpelin aloittamista kauan. Jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi. Ennen joulua sarjan ensimmäinen osa sattui käteeni kirjaston palautushyllystä. Alkuun olin oikeastaan vähän pettynyt kirjaan. Tapahtumien ja henkilöiden määrä tuntui liialta. Hiljalleen kuitenkin pääsin tarinan mukaan ja nyt loppuun päästyäni voin todeta että pidin. En hullaantunut, mutta pidin. Niin paljon kuitenkin, että eiköhän se seuraavakin ole luettava. Ja mahdollisesti myös sitä seuraava...

Viimeinen tukikohta

Ensimmäinen Science fiction -haasteen kirja luettu! Aloitin kevyesti nuorten scifillä. Kirja on löytö koulukirjaston varastosta. Poimin sen sieltä jo syksyllä, mutta tuli luettua vasta nyt. Kirja kertoo tulevaisuuden maasta, joka elää teknologisesti suunnilleen keskiajan tasolla. Maata hallitsevat tripodit, kolmijalkaiset huimaavan korkeat koneet. Jokaiselle ihmiselle asennetaan 14-vuotiaana päähän kappi (eng. cap, olisikohan tämän voinut kääntää jotenkin toimivamminkin...?), jonka kautta tripodit pystyvät hallitsemaan heitä. Kukaan ei tiedä, mitä tai keitä tripodit oikein ovat tai mistä he ovat alunperin tulleet.   Jymähtely voimistui. Yhtäkkiä saatoimme erottaa sen etäisellä taivaanrannalla. Talonkattojen ylitse näimme kuinka kimalteleva metallinhohtoinen puolipallo lähestyi huojahdellen. Se tuli kuin lentäen, mutta kuitenkin kolmen nivelikkään metallijalan varassa liikkuen. Jalat olivat monta vertaa korkeammat kuin kirkontorni.   s. 17 Aivan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halu