Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2012.

Tohtori Proktorin aika-amme

Mietin hyvän tovin, voinko ottaa tätä kirjaa mukaan scifi-haasteeseen, mutta lopulta päätin hyväksyä sen (aion kyllä vielä lukea ainakin toisenkin kirjan haasteen aikamatkustuskategoriaan). Kai lapsillekin voi kirjoittaa scifiä? Liisi, Älli ja Tohtori Proktori ovat naapureita ja ystäviä. Tohtori Proktori on yksinäinen, nuoruuden rakastettunsa menettänyt tohtori, joka keksii mitä kummallisimpia keksintöjä, mm. pierupulverin, jonka avulla syntyy pieruja joiden voimalla voi lentää vaikka minne... Älli taas on hyvin pienikokoinen, punatukkainen, itserakas ja kekseliäs trumpetinsoittaja, jolle muut lapset koulussa naureskelevat. Liisi taas vaikuttaisi kirjan perusteella oikeastaan ihan tavalliselta fiksulta tytöltä, jolla kuitenkaan jostain syystä ei myöskään ole koulussa juuri muita kavereita kuin Älli.   Me olemme samaa joukkuetta. Emmekä välitä siitä, että olemme muiden mielestä säälittäviä luusereita. Koska me tiedämme jotain, mitä muut eivät tiedä. Me tiedämme, että kun y

Kahvia ja Guruja

  Tämä kirja yllätti. Odotin takakannen kuvauksen perusteella sen olevan kertomus suomalaisesta joogaopiskelijasta Intiassa ja sisältävän henkisyyden pohdiskelua, gurun ylistämistä, joogaa jne. Niin se toki sisälsikin, mutta pääpaino kirjassa oli kuitenkin Intialaisen elämänmenon kuvaamisella suomalaisin silmin.  Rossi osti kahden ystävänsä kanssa Intiasta pienen länsimaisille joogaopiskelijoille suunnatun aamiaiskahvilan rahoittaakseen omia joogaopintojaan. Kirja kertoo noin kolmesta vuodesta, joina he kahvilaa pyörittivät. Tyyliltään ja kieleltään kirja ei ollut mitenkään erityisen sykähdyttävä, mutta mukava. Nopea- ja helppolukuinen, hyväntuulinen ja elämänmakuinen. Suosittelen. Rommi, Satu: Kahvia ja Guruja eli kolme vuotta Intiassa 216 s. Basam Books 2009

Viimeinen tukikohta

Ensimmäinen Science fiction -haasteen kirja luettu! Aloitin kevyesti nuorten scifillä. Kirja on löytö koulukirjaston varastosta. Poimin sen sieltä jo syksyllä, mutta tuli luettua vasta nyt. Kirja kertoo tulevaisuuden maasta, joka elää teknologisesti suunnilleen keskiajan tasolla. Maata hallitsevat tripodit, kolmijalkaiset huimaavan korkeat koneet. Jokaiselle ihmiselle asennetaan 14-vuotiaana päähän kappi (eng. cap, olisikohan tämän voinut kääntää jotenkin toimivamminkin...?), jonka kautta tripodit pystyvät hallitsemaan heitä. Kukaan ei tiedä, mitä tai keitä tripodit oikein ovat tai mistä he ovat alunperin tulleet.   Jymähtely voimistui. Yhtäkkiä saatoimme erottaa sen etäisellä taivaanrannalla. Talonkattojen ylitse näimme kuinka kimalteleva metallinhohtoinen puolipallo lähestyi huojahdellen. Se tuli kuin lentäen, mutta kuitenkin kolmen nivelikkään metallijalan varassa liikkuen. Jalat olivat monta vertaa korkeammat kuin kirkontorni.   s. 17 Aivan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halu

Naurujen maa

  Sain Naurujen maan luettua eilen. Lainasin sen kirjastosta jo ennen joulua, mutta jotenkin sen lukeminen ei vain houkuttanut. Tiibetin tyttärien jälkeen kaipasin kuitenkin jotain ihan erilaista luettavaa, ja löysin kirjakoristani tämän. Jo kahden ensimmäisen sivun jälkeen tiesin, että pitäisin kirjasta. Olin oikeassa. Kaikki hahmot olivat uusia ja tuntemattomia, mutta heti kun niihin oli tutustunut, jäi ihmettelemään, kuinka oli saattanut tulla toimeen ilman niitä. Ne olivat kuin palapelin viimeisiä palasia, niitä, jotka sopivat kuvan keskelle. (s. 19) Pidin Carrollin tavasta kirjoittaa. Siitä miten hän käyttää kieltä ja luo tunnelmaa. Kirjat, joissa "kikkaillaan" kielikuvilla ja näppärillä (omituisilla...) sanoilla ja sanavalinnoilla, ärsyttävät minua. Toisaalta liian pelkistettyä tekstiä taas on tylsä lukea. Carroll oli löytänyt minulle sopivan keskitien. Hän kuvailee, mutta tilanteeseen sopivasti, siten että tapahtumat pysyvät keskiössä. Erityisesti silmiin pistivät k

Science fiction -haaste

Raijan Taikakirjaimet-blogista bongasin mielenkiintoisen Scifi-haasteen , johon hetken mietittyäni päätin osallistua. Tässä hänen blogistaan kopsatut kategoriat. Kategoriat ovat seuraavat: 1. Nuorille suunnattu science fiction Nimensä mukaisesti, kustantajan määrittelemä YA-kirja,voi edustaa mitä tahansa subgenreä. 2. Aikuisten science fiction   Vastaavasti aikuisille suunnattua science fictionia, ei rajoituksia mahdolliselle subgenrelle. 3. Hugo-voittaja   Hugo voittaja ihan miltä vuosikymmeneltä tahansa. Wikipedia sisältää kattavan listan , jossa voittajat näkyy tummennettuna. Alkuperäisessä haasteessa hyväksytään Goodreads-listan perusteella myös fantasiakirjat, mutta itse olen tiukempi: vain science fiction käy. 4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950 Hugo-listasta löytää tämänkin kategorian kirjaehdokkaita, mutta myös täältä löytyy vaihtoehtoja. 5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992 Hugo-lista ja classics -lista auttanevat tässäkin.

Tiibetin tyttäret

Tiibetin tyttäret on paitsi jännittävä sukutarina myös kertomus buddhalaisesta perinteestä, pienen kansa kohtalosta ja kulttuurien kohtaamisesta. (Takakansi) Sveitsiläis-tiibetiläinen Yangzom Brauen kertoo kirjassaan perheensä tarinan isoäitinsä Molan (mola=isoäiti), äitinsä Sonamin ja itsensä kokemana. Kirja alkaa kuvaamalla Molan lapsuutta ja elämää Tiibetissä buddhalaisena nunnana, jatkuu kuvauksena hänen perheensä pakomatkasta Himalajan yli Intiaan sekä koettelemuksista tässä uudessa maassa. Yangzomin äidin avioiduttua sveitsiläisen miehen kanssa, perhe muuttaa Sveitisiin. Loppuosa kirjasta kuvaa Yangzomin elämää ja Tiibetin poliittista tilannetta. Lukukokemuksena kirja oli pääosin innostava. Tämän tyyppisissä elämänkerrallisissa kirjoissa pidän usein eniten kirjan alkupuolesta, niin tässäkin. Kuvaus perheen elämästä ennen Sveitsiin muuttoa, oli todella mukaansatempaava, mielenkiintoista ja etenevää. Kirjan loppupuoli taas kuvasi luonnollisestikin lähinnä nykyaikaa (Yangzom on s

Pääteasema

Tutustuin Alastair Reynoldsiin ensi kerran viime keväänä naapurin suosituksesta. Tuolloin luin kirjan Ilmestysten avaruus. Kirjaan sisälle pääseminen kesti kauemmin kuin yleensä, mutta pidin kirjasta. En tullut kuitenkaan lainanneeksi lisää. Nyt lomalukemista etsiessä kirjastosta tarttui mukaan uusin Reynolds, Pääteasema. Reilut 100 sivua luettuani tuskailin, kun en tuntunut pääsevän tarinan imuun ollenkaan. Jostain muistin syövereistä löytyi samanlainen kokemus viime keväältä, ja pienen nettihaun jälkeen huomasinkin lukevani saman kirjailijan teosta kuin keväälläkin. Sitkeästi jatkoin eteenpäin, ja kannattihan se. Tällä kertaa olen varma, että tulen lukemaan Reynoldsia lisää. Tämä kirjan tapahtumat sijoittuvat maahan, ilmeisesti tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. "Ilmeisesti" siksi, että Reynolds ei kirjoissaan juuri selittele. Hänen luomansa maailma on olemassa, ja kirjan tapahtumat tapahtuvat siinä sen lainalaisuuksien mukaan ilman, että kovinkaan monia asioita va