Siirry pääsisältöön

Koukussa

Luin aiemmin tänä vuonna Jo Nesbön lastenkirjan Tohtori Proktorin aika-amme. En erityisemmin pitänyt kirjasta, mutta halusin kuitenkin tutustua myös hänen dekkareihinsa. Luin ensimmäisenä hyllystä käteeni sattuneen, Suruttoman. Sitten seurasi Torakat. Tänään lainasin kirjastossa ainoana paikalla olleen Lepakkomiehen (joku muukin siis lukee näitä). Olen koukussa.


En oikein tiedä, mikä näissä kirjoissa viehättää. Asetelmassa ja henkilöhahmoissa kun ei ainakaan ole oikeastaan mitään omaperäistä. Päähenkilö Harry Hole on alkoholisoitunut, traumatisoitunut, lain rajoja tutkimuksissaan venyttävä poliisi, jonka yksityiselämä on juuri niin yksinäistä kuin tällaisissa kirjoissa aina. Ja tietysti hän on menettänyt rakkaitaan traagisilla tavoilla. Ja lapsuuden perheenkään suhteen tilanne ei ole ongelmaton.


Mutta silti, näitä lukee mielikseen. Pidän Nesbön tavasta kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa. Pidän sopivan yllätyksellisistä juonista (vaikka Suruttomassa kyllä paljastettiin liikaa liian pian...), mielenkiintoisista tapahtumapaikoista (Torakoissa Bangkok, Lepakkomiehessä Sydney), sujuvasta kielestä.


Onneksi näitä näyttäisi riittävän kirjastossa vielä pitkäksi aikaa. Pitää kai vaan ruveta jossain vaiheessa varailemaan, että varmasti pääsen kaikkiin osiin käsiksi.

Nesbö, Jo: Suruton (Sorgenfri)
Suomentanut: Outi Menna
506 s.
Johnny Kniga, 2005


Torakat (Kakerlakkene)
Suomentanut: Outi Menna
362 s.
Johnny Kniga, 2009

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sokea piste

Sain tämän luettua aamulla. Harkitsin kirjan jättämistä kesken muutamaankin kertaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, miten tämä päättyy. Kirja käsittelee ohjelmoijanero Samuel Heiskasen murhan selvittämistä. Nyt tiedän, mutta kirja jätti ristiriitaisen olon. Pidän psykologisista trillereistä, mutta ilmeisesti minun käsitykseni tuon termin määrittelystä on jotenkin erilainen? En sitten tiedä johtuiko omasta mielentilastani vai mistä, mutta trillerin koukuttavuuteen ja jännittävyyteen en päässyt kiinni, kuten en oikein koko kirjaan. Henkilöt jäivät minulle etäisiksi. En erityisemmin pitänyt kenestäkään, mutten myöskään inhonnut. Psykologisuuskin jäi vähän haileaksi. Ihmisen mielellä leikitellään, mutta sekään ei tunnu pääsevän alkua pidemmälle ja toisaalta taas yhtäkkiä ollaankin jo sukellettu hyvinkin syvälle ilman sen kummempia selityksiä. Arvoituksellisesta kerronnasta kyllä pidän (esim. Maarit Verrosen tyyliin), mutta tästä jäi vain ärsyttävä olo. Osasin kyllä mielestä

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu

 Olen harkinnut Valtaistuinpelin aloittamista kauan. Jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi. Ennen joulua sarjan ensimmäinen osa sattui käteeni kirjaston palautushyllystä. Alkuun olin oikeastaan vähän pettynyt kirjaan. Tapahtumien ja henkilöiden määrä tuntui liialta. Hiljalleen kuitenkin pääsin tarinan mukaan ja nyt loppuun päästyäni voin todeta että pidin. En hullaantunut, mutta pidin. Niin paljon kuitenkin, että eiköhän se seuraavakin ole luettava. Ja mahdollisesti myös sitä seuraava...

Löytökirjoja

Kävin hetki sitten viemässä roskat. Lehtienkeräyslaatikossa odotti todellinen yllätys: Ensimmäisenä näistä silmääni osui Pride and Prejudice, jota minulla ei vielä ole. Kun sukelsin nappaamaan sitä (laatikko oli lähes tyhjä), huomasin seuraavan kirjan. Ja seuraavan. Ja seuraavan. Nämä pelastin. Lisääkin olisi ollut, mutta kovakantisista kirjoista kannet oli irrotettu. En viitsinyt edes kurkkia, mitä ne olisivat olleet, ettei tullut paha mieli. Miksi ihmeessä kukaan heittää lähes uuden veroisia kirjoja roskiin?! Ymmärrän kyllä, jos ei niitä halua enää hyllyssään pitää, mutta roskiin? Täällä päin ainakin kirjastokin ottaisi hyväkuntoisia kirjoja ihan mielellään vastaan, jos ei halua itse nähdä vaivaa niiden kauppaamiseksi. Onneksi satuin paikalle oikeaan aikaan...