Siirry pääsisältöön

Linnunradan ääret

Tämän kirjan luin Scifi-haasteen Hugo-voittaja kategoriaan. Pakko tunnustaa, etten ollut koskaan mistään Hugo-palkinnosta kuullutkaan ennen tätä haastetta. Tämä kirja voitti palkinnon 1993. Palkinnon arvostukseni ei valitettavasti tämän kirjan myötä kovin korkeaksi kohonnut...

Kirjan tapahtumat tapahtuvat kaukaisen tulevaisuuden Linnunradalla. Linnunrata on jakautunut muutamaan vyöhykkeeseen, joista jokainen elää eritasoisessa teknologisessa vaiheessa. Kirjan maailma oli niin monimutkainen ja toisaalta palasittain kuvattu, etten oikein osaa antaa siitä tässä lyhyesti kuvaa, aivan varma en edes ole, ymmärsinkö kaikkea oikein... Tarina on avaruuden mittakaavaan sijoitettu "pelastetaan maailma" (tai siis avaruus)-pläjäys.

Kaksi sisarusta on "haaksirikkoutunut" teknologisesti keskiaikaiselle planeetalle ja tutustuu susimaiseen, laumoittain elävään rotuun. Toisaalla taas tietoverkkojen (ja vähän muunkin) kautta leviävä Vitsaus pyrkii hallitsemaan kaikkea ja kaikkia. Kaksi ihmistä ja kaksi kiesikästä (hellyttävä, kärryillä elävä bonsaipuun näköinen rotu) ajautuu lopulta etsimään keinoa Vitsauksen tuhoamiseksi. Matkalla tietysti rakastutaan, petytään, petetään ja yllätytään. Ja sori, seuraavaksi juonispoileri, lopussa avaruus pelastuu, ainakin toistaiseksi.

Suurimman osan aikaa kirja ei oikein vakuuttanut. Tapahtumia, termejä, rotuja... monia aisoita tuntui olevan liikaa. Toisaalta taas niistä kerrottiin liian vähän. Tavallisen kerronnan väliin sirotellut hankalalla fontilla painetut (tietoverkko?)viestit häiritisivät lukemista ja ärsyttivät. Tiivistäminen olisi ollut hyvä juttu tämän kirjan kohdalla. Odotin koko ajan, koska tarina nappaisi minut viimein mukaansa, mutta niin kävi vasta aivan lopussa, n. viimeisten 100 sivun aikana. Kirjan lopetettuani jopa harkitsin seuraavien osien lukemista, mutta nyt tätä koko arviota kirjoittaessani ja kirjaa muistellessani alan taas epäillä :)

Fiilis oli jotenkin sama kuin Reynoldsilta lukemissani kirjoissa, mutta toistaiseksi pidän kuitenkin niistä enemmän.

Vinge, Vernor: Linnunradan ääret 1. kirja (A Fire Upon the Deep)
Suomentanut Hannu Tervaharju
608 s.
Like 2001

Kommentit

  1. Itse en ole Vingeltä lukenut mitään, joten tämäkin on outo kirja, yksi niistä Hugo-palkituista, jotka minulla on lukematta. Hauskaa, että haasteen kautta pääsit tutustumaan tähän "genrenobeliin" :) Kuten kaikissa muissakin palkinnoissa, niin joskus sitä vain ihmettelee miksi joku kirja/elokuva/muusikko ym. voitti. Monet Hugo-voittajat ovat oman aikansa tuotteita ja niiden ansiot ovat varmaan usein kiinni siinä mitä milläkin aikakaudella genressä arvostetaan. Joukosta löytyy helmiäkin.

    Joka tapauksessa, hyvä arvostelu.

    VastaaPoista
  2. On tosiaan hauskaa tutustua uusiin juttuihin, joihin ei muuten tulisi koskettua :)

    Nyt kun aikaa tämän lukemisesta on jo vähän kulunut, alkoi seuraavien osien lukeminen houkuttaa... Harkitsen kuitenkin vielä. Osa 2 kun ilmeisesti liikkuukin ajassa taakse, ei eteen päin. Piikkien (sen susimaisen laumarodun) kohtaloa ja kehitystä huomaan vielä parinkin viikon jälkeen välillä miettiväni, mutta siihen ei ainakaan toisesta osasta löydy vastauksia.

    VastaaPoista
  3. Olen muistaakseni yrittänyt tätä joskus lukea mutta jäi kesken. Jotenkin jäi häiritsemään noi sudet..
    Reynoldsin inssi-scifi on parempaa.

    VastaaPoista
  4. Mulla taas ne sudet oli se, mikä sai lukemaan loppuun :) Mutta joo, Reynolds on hyvä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sokea piste

Sain tämän luettua aamulla. Harkitsin kirjan jättämistä kesken muutamaankin kertaan, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää, miten tämä päättyy. Kirja käsittelee ohjelmoijanero Samuel Heiskasen murhan selvittämistä. Nyt tiedän, mutta kirja jätti ristiriitaisen olon. Pidän psykologisista trillereistä, mutta ilmeisesti minun käsitykseni tuon termin määrittelystä on jotenkin erilainen? En sitten tiedä johtuiko omasta mielentilastani vai mistä, mutta trillerin koukuttavuuteen ja jännittävyyteen en päässyt kiinni, kuten en oikein koko kirjaan. Henkilöt jäivät minulle etäisiksi. En erityisemmin pitänyt kenestäkään, mutten myöskään inhonnut. Psykologisuuskin jäi vähän haileaksi. Ihmisen mielellä leikitellään, mutta sekään ei tunnu pääsevän alkua pidemmälle ja toisaalta taas yhtäkkiä ollaankin jo sukellettu hyvinkin syvälle ilman sen kummempia selityksiä. Arvoituksellisesta kerronnasta kyllä pidän (esim. Maarit Verrosen tyyliin), mutta tästä jäi vain ärsyttävä olo. Osasin kyllä mielestä

Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu

 Olen harkinnut Valtaistuinpelin aloittamista kauan. Jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi. Ennen joulua sarjan ensimmäinen osa sattui käteeni kirjaston palautushyllystä. Alkuun olin oikeastaan vähän pettynyt kirjaan. Tapahtumien ja henkilöiden määrä tuntui liialta. Hiljalleen kuitenkin pääsin tarinan mukaan ja nyt loppuun päästyäni voin todeta että pidin. En hullaantunut, mutta pidin. Niin paljon kuitenkin, että eiköhän se seuraavakin ole luettava. Ja mahdollisesti myös sitä seuraava...

Löytökirjoja

Kävin hetki sitten viemässä roskat. Lehtienkeräyslaatikossa odotti todellinen yllätys: Ensimmäisenä näistä silmääni osui Pride and Prejudice, jota minulla ei vielä ole. Kun sukelsin nappaamaan sitä (laatikko oli lähes tyhjä), huomasin seuraavan kirjan. Ja seuraavan. Ja seuraavan. Nämä pelastin. Lisääkin olisi ollut, mutta kovakantisista kirjoista kannet oli irrotettu. En viitsinyt edes kurkkia, mitä ne olisivat olleet, ettei tullut paha mieli. Miksi ihmeessä kukaan heittää lähes uuden veroisia kirjoja roskiin?! Ymmärrän kyllä, jos ei niitä halua enää hyllyssään pitää, mutta roskiin? Täällä päin ainakin kirjastokin ottaisi hyväkuntoisia kirjoja ihan mielellään vastaan, jos ei halua itse nähdä vaivaa niiden kauppaamiseksi. Onneksi satuin paikalle oikeaan aikaan...